Retrospektio

Olen nyt pitänyt – ja nimenomaan pitänyt, sillä kirjoittaminen olisi liioittelua – blogia noin kuuden vuoden ajan. Pitkän kirjoitustauon jälkeen tuntuisi olevan sopiva aika tarkastella sekä blogin että itsen menneisyyttä.

Aloitetaan blogista. Vaikka ensimmäisessä merkinnässä (25.9.2007) väitinkin blogin olevan kirjoituksen parantamiseen tähtäävä projekti, sen oli myös selkeästi tarkoitus olla sisällöltään poliittinen, kuten jo nimestäkin voi päätellä. Politiikka selittyy silloisella elämäntilanteella: olin juuri muuttanut Joensuuhun, liittynyt Vasemmistonuorten paikallisyhdistykseen ja tutustunut akateemiseen maailmaan. Niinpä koin blogin olevan jotenkin olemuksellinen osa yhteiskunnallista olemista ja toimimista sekä väline "itsensä todistamiseen", olihan kaikilla muillakin sellainen.

Vaikka blogista löytyy poliittisiakin tekstejä, se on ajan saatossa muodostunut enemmänkin sekalaisten ajatusten kaatopaikaksi. Syitä tähän on monia. Ensinnäkin, poliittisten tekstien tuottaminen vaatisi ensinnäkin – hyi olkoon! – ajattelua. Toiseksi, jotta politiikasta voisi kirjoittaa, sitä pitäisi myös seurata. Käytännössä se vaatisi siis jatkuvaa seuraamista eli aikaa ja vaivaa. Kolmanneksi, politiikka (ajattelemisen ohella) ei vaan kertakaikkiaan ole minun juttuni. Ja neljänneksi, omasta elämästä ja satunnaisista lehtiartikkeleista on paljon helpompi kirjoittaa, niitä kun tulee seuranneeksi pakostakin koko ajan.

Syy siihen, miksi blogia on ennen tätä merkintää päivitetty viimeksi 1.joulukuuta 2011 on suomalaisten kansantauti, masennus. Tuona samaisena joulukuuna minulla diagnosoitiin lievä tai keskivaikea masennus. Blogin kirjoittaminen ja monet muut asiat jäivät diagnoosin jälkeen marginaaliin, aivan kuin vasta se olisi antanut luvan ottaa aikalisän. Masennuksen piikkiin on tietenkin helppo laittaa kaikenlaisia tekoja ja tekemättäjättämisiä, mutta kuten kaikki masennuksen kanssa taistelleet tietävät, se todellakin vie voimat. Itselläni tietoisuus blogista ja "päivitysvelvollisuudesta" (ketä kohtaan ja miksi?) vain lisäsivät ahdistustani. Nyt kun olen saanut elämän jotakuinkin raiteilleen ja ottanut etäisyyttä masennukseen, huomaan vanhoja merkintöjä lukiessani, että masennus on ollut läsnä lähes koko blogin olemassaoloajan erilaisina pahoinvointimuotoina.

Masennuksesta on helppo siirtyä 19.päivään heinäkuuta 2007, jolloin kirjoittamaan positiivisia asioita ylös. Jutun ideana oli osoittaa itselleni, että elämässäni on hyviäkin asioita jatkuvan ahdistuksen ja masennuksen keskellä. En muista mistä ajatus tuolloin tuli, mutta nyttemmin on käynyt ilmi, että se on eräs positiivisen psykologian itsehoitomuodoista, jolla on tutkitusti vaikutuksia mielialaan. Positiivisista asioista kirjoittaminen on näin jälkikäteen varsin helppo nähdä vastareaktiona jo silloin hallinneeseen masennukseen.

Toisin kuin tekstin alussa sanoin, en aio käydä merkintöjä läpi, sillä ne ovat suurimmaksi osaksi merkityksellisiä vain minulle ja muutamalla asianosaiselle. Sen tosin huomasin vanhoja merkintöjä lukiessani, että ajankohtaiset asiat ja erityisesti hölmöt ja/tai väärät mielipiteet ovat saaneet minut innostumaan. Osansa ovat saaneet niin pelien syyttäminen kaikesta, turkistarhaiskujen tuomitseminen, keskustelu kasvisruokapäivästä kuin Uralin perhosen kritiikki ja pari muutakin aihetta. Hölmöissä mielipiteissä on se hyvä juttu, että ne tuskin loppuvat koskaan. Minultakaan.

Erään shakinpelaajan vaiheita

Ryhdyin aikoinaan pohtimaan sitä, miten olen vain vähän yli vuodessa hurahtanut täysin shakkiin ja onnistunut jopa kehittymään siinä. Koska kyse on kehittymisestä, ryhdyin miettimään sitä prosessia, jonka kautta olen tullut nykyiselle tasolleni ja mitä kaikkea siihen on sisältänyt. Sitä, miksi olen hurahtanut shakkiin, en ole vielä onnistunut selvittämään, joskaan en ole sitä edes vakavasti ottaen miettinytkään. Oma prosessini on sen sijaan mennyt tähän päivään asti jotakuinkin näin:

1. Kiinnostus shakkiin syntyy ja pelejä pelataan miten sattuu. Tässä vaiheessa siirrot ovat lähes täysin arbitraarisia eikä minkäänlaista taktiikka saati strategiaa ole.

Itselläni kiinnostus shakkiin syntyi interrail-matkalla kesällä 2010. Pelasimme Haagin Scheveningenissä vain muutaman pelin ja nekin aikamoisessa humalassa tai pilvessä, mutta silti peleistä jäi kova kipinä peliin. Paikka oli mitä sopivin shakkipeliin tutustumiselle, sillä Scheveningenin mukaan on nimetty eräs sisilialaisen puolustuksen variaatioista.

2. Harrastaja ostaa ensimmäisen shakkilautansa ja on siitä kohtuuttoman ylpeä, sillä jokaisella ei olekaan shakkilautaa (varsinkaan 10 eurolla Citymarketista ostettua) ja vielä harvempi osaa pelata tätä pelien aatelia! Shakkia pelataan miten sattuu, mutta tärkeintä on että sitä pelataan.

3. Täysin sattumanvaraiset pelit käyvät nopeasti turhauttamaan ja innokas harrastaja ryhtyy etsimään netistä lisää tietoa shakista. Ensimmäisenä ja melko hyvänäkin perehdyttäjänä toimii useimmille lienee Wikipedia, jonka kautta satunnaiseen peliin alkaa muodostumaan pikkuhiljaa jotain järkeä.

4. Ensimmäisenä pelaajat törmäävät siihen seikkaan, että shakkinappulat eivät olekaan kaikki samanarvoisia. Tokihan suurin osa tietää jo sen, että kuningas on korvaamaton ja kuningatar on seuraavaksi arvokkain, mutta että lähetit, ratsut ja tornitkin ovat eriarvoisia! Jo pelkästään tämän tiedon varassa pelaaja pystyy kehittämään peliään jonkin verran.

5. Tässä vaiheessa harrastajan hinku pelata shakkia on kasvanut jo niin isoksi, että yksi peli kerrallaan on yksinkertaisesti liian vähän. On pakko saada enemmän pelejä ja nyt! Onneksi elämme juuri tätä aikaa, sillä erilaisista shakkipalvelimista ja -sivustoista ei ole puutetta. Itse päädyin Gameknot-sivustolle ja todettuani sen hyväksi taktiikkaharjoituksineen ja analyysimahdollisuuksineen päädyin ottamaan sen omakseni. Lopulta päädyin myös maksamaan vuosittaisen maksun siitä hyvästä, että taktiikkaharjoituksia saa tehdä rajattomasti ja pelianalyysien määrä kasvoi kymmenestä kolmeenkymmeneen kuukaudessa.

6. Nyt kun peliin on päästy tukevasti kiinni, on aika ryhtyä silmäilemään erilaisia aloituksia, koska jossain kai sanottiin, että pelin kulku luodaan jo aloituksessa. Syitä tähän sen enempää miettimättä harrastaja rupeaakin innokkaasti pänttäämään tietoa kaikista mahdollisista avauksista, joita vain löytää. Tässä vaiheessa on hyvin tärkeää tietää mahdollisimman monen avauksen nimet ja mahdollisesti muutama ensimmäinen siirto, jotta niillä voisi päteä edes itselleen. Tajuamatta sitä, että jokaista avausta ei tarvitse tuntea, koska itse voi vaikuttaa pelin kulkuun ja tyytyä näin vain muutamaan avaukseen, harrastaja päätyy opettelemaan kaikkia avauksia.

7. Avauksista harrastaja etenee nopeasti keskipelin kautta loppupeliin tajuamatta kuitenkaan juuri mitään niihin liittyvistä elementeistä. Tässä vaiheessa rupeaa Wikipediankin tarjoama uusi tieto ehtymään ja harrastajan on aika siirtyä vakavamman tekstin ääreen. Internetin ohella kirjasto on oivallinen paikka aloittaa tiedon kartuttaminen. Itselläni sattui ensimmäisenä käteen Richard Retin kirjoittama Shakkilaudan mestareita, joka osoittautua hyvin nopeasti soveltumattomaksi kirjaksi aloittelijalle. Niinpä päädyin erään toisen pelaajaan suosituksesta tilaamaan Jeremy Silmanin "The amateur's mind" -kirjan, jossa shakkiin tutustutaan alusta lähtien ja opetetaan niin taktiikat kuin strategiatkin.

8. Kun ensimmäiset kirjat on luettu läpi ja mahdollisesti myös opittukin niistä jotain, rupeaa harrastajalla olemaan käsissään varsin mukavasti tietoa shakista ja pelitkin alkavat muistuttaa jo kunnollista shakkia.

9. Nyt kun shakin avaimet ovat jo tukevasti kourassa, harrastaja ryhtyy etsimään itselleen sopivimpia avauksia ja opiskelemaan niitä. Tässä vaiheessa Wikipedia tarjoaa taas oivallisen ponnistuslaudan erilaisiin avauksiin, joskin sen tarjoama tieto niistä on hyvin vaillinaista. Senpä takia harrastaja päätyy tilaamaan muutaman avauksista kertovan kirjan ja taas ollaan siinä tilanteessa, että jokaista avausta kokeillaan, kunnes se oma avaus löytyy satojen mahdollisten joukosta.

10. Jonkinlaisen avaustietämyksen jälkeen useat lähteet ja pelaajat suosittelevat harrastajaa opiskelemaan loppupeliä, sillä tässä vaiheessa harrastajan osaaminen on jo sillä tasolla, että hän häviää pelin keskipelin puolella vain harvoin. Edelleen em. toisen pelaajan suosituksesta ostin em. Jeremy Silmanin loppupelikirjan, joka onkin ollut korvaamaton apu loppupelin hienouksien opiskelussa.

11. Nyt luulee harrastaja jo olevansa niin oppinut ja pätevä shakissa, että voi kirjoittaa blogipostauksia.

Aamun huomio

Aamulla tein huomion: ei vaadi toimia tukka tai olo, ajan mittaan asettuvat molemmat. Kummankin tiesin kokemuksesta, mutta yhteys paljastui vasta nyt.

Kattava valikoima aatoksia viikolta

Uinti muistuttaa paljolti meditaatiota. Huomio ei ole tuore, vaan on pyörinyt päässä jo vuosia. Nyt pullautin sen kuitenkin päivänvaloon ja annan tilaa vaikkapa (sana, jolla merkitään valintojen valtaisaa mahdollisuutta) esimerkiksi sen pohdiskelulle, mistä Markus Kajo keksii kaikki juttunsa. Myöhemmin ajattelin, että Kajon ja Liimatan menetelmä lienee kirjoittaa kaikki mikä mieleen tulee. Tehokas menetelmä siitä huolimatta, että taajin ajatus on pillu. Menetelmä on puhdistava ja hauska kun saa kirjoittaa mielensä puhtaaksi. Miksei muka muuten saisi?

Puhuttiin eräänä päivänä töissä ajatuksen ja tapojen urautumisesta. Minun tapa on ainoa oikea ja aina on tehty näin, sanotaan. Näimme lähimmäisillä olevan oikeus ja velvollisuus toimia toisinaan toisin. Reaktionaiheuttamismielessä tai huvikseen.

Jännää, miten koskaan ei tunnu olevan mitään kirjoitettavaa, vaikka pään läpäisee päivän mittaan mitä mielenkiintoisimmat ajatukset. Esimerkiksi keskiviikkona otin töistä ison pahvilaatikon mukaan kotiin, koska on menossa muutto. Matkan aikana mietin, että miltähän mahdan näyttää, ison laatikon kanssa polkeminen kun on mitä on. Tulin ajatelleeksi sitä, että kompurointia voisi pitää jonkinlaisena performanssina. Tästä ajatus jatkoi matkaa sinne, jossa kysytään mikä tai mitä on performanssi. Lopulta ajatus pääsi sinne aavalle, jossa todetaan performanssia olevan kaikki tai ei mitään.

Miksi pelkästään Valion Premium-juustoissa on maininta siitä, että juusto on tehty "juustomestarin ammattitaidolla"? Onko muut juustot tehnyt sattumalta kunnossapidon tai laskennan esimies?

Kuinka monta siivua mahtuu pulloon? Siivun paksuuteen vaikuttaa ainakin se, missä seurassa siivuja otetaan ja onko juovoilla omat pullot. Mikäli pulloja on vain yksi, keskinäinen rakkaus muita juovoja kohtaan ohentaa siivuja huomattavasti. Edelleen pitää pohtia sitä, onko siivu vähemmän kuin huikka ja onko niin, että siivu otetaan viinasta, huikka miedommista.

Luen näitä tekstejä päässäni sillä äänellä, jota en lausuessa saisi aikaiseksi. Ääni muistuttaa Kyrön mielensäpahoittajan lukijaa (Antti Litja, tarkistin) ja se tuo tekstiin ryhtiä ja ajatukselle pontta.

Eräänä päivänä meinasin lopettaa eräänkin lauseen sivulauseeseen "myös siinä mielessä, jossa sen ajattelit". En enää muista lauseen aiheutta, mutta sivulause sopinee moneen yhteyteen.

Töissä on partasuojia. Nimitys on virheellinen, sillä eihän parta vaarassa ole, vaan juustot. Parraltasuojia, siis.

Sisältää: pahuutta (K-18)

Norjassa tapahtuneesta teurastuksesta oli kulunut vain muutamia päiviä kun Suomenkin kukkahattusektio oli vuollut Anders Behring Breivikistä itselleen täysverisen keppihevosen, jolla voidaan urheasti ratsastaa itse pahuutta päin. Pahuutta on maailmassa montaa sorttia liian pienistä mukinkorvista rockmusiikkiin, mutta tässä tekstissä keskityn siihen vakavimpaan, helvetin 10.piiriin: videopeleihin!

Etenkin lehtien tekstiviestipalstoilla ja keskustelupalstoilla on ollut mielenkiintoisia näkemyksiä videopelien pahuudesta ja näistä ammennan itsekin materiaalia kirjoitukseen. Kirjoituksissa ei kuitenkaan tuoda ilmi pelien pahuuden toimintamekanismia, vaan todetaan ykskantaan pelien olevan pahoja. Piste. Niinpä voinkin kätevästi olettaa, että Breivikin tekemä isku oli kokonaisuudessaan pelien syytä alusta loppuun asti. Sorrun epäilemättä kirjoituksen aikana lapsellisuuksiin ja logiikkavirheisiin, mutta enpähän ole ainoa enkä aio pyytää anteeksi.

Ensin pelien yleisturmelevasta luonteesta. Kirjoituksissa on todettu pelaamisen olevan haitallista lapsille. Väitteet perustuvat siihen, että "lapset ja nuoret eivät ymmärrä niiden sisältöä, vaikka ovatkin ymmärtävinään" tai "pelaaminen ehdollistaa ihmisen toimimaan tietyllä tavalla tilanteessa" (IL 2.7.). Ensimmäinen väite on jo sinällään ongelmallinen, sillä oman kokemukseni mukaan monet lapset erottavat oivallisesti mikä on totta ja mikä ei. Ja vaikka olisinkin väärässä ja väite pitäisikin paikkansa, ihmisten medialukutaito paranee iän myötä ja Breivik oli sentään jo 32-vuotias ja pelannut vasta noin 3-4 vuotta. Toinen väite sen sijaan jättää oivallisesti huomiotta sen pitkän tapahtumaketjun, jonka seurauksena Breivik ylipäätään oli saarella. Toki jos tilanne on edennyt siihen pisteeseen, että olet päätynyt saarelle tappamaan norjalaisia demarinuoria konetuliasella, niin luultavasti tapat norjalaisia demarinuoria konetuliaseella. Saarella.

Ja sitten varsinaiseen pelien ja joukkomurhan yhteyteen. Jos oletetaan, että videopelit ovat kaiken pahan alku ja juuri, niistä täytynee löytyä myös idea joukkomurhaan. Oma pelikokemukseni on varsin rajoittunut enkä tiedä alan uusimpia trendejä, mutta uskaltaisin silti väittää, että mikään peliyhtiö ei ole tehnyt peliä, jossa tarkoituksena on järjestää joukkomurha esim. koulussa tai saarella. Toiseksi, mistä pelistä Breivikin viholliskuva on peräisin? Edelleen, oma pelikokemukseni ei ole kovin laaja, mutta en pysty keksimään peliä, jossa vihollisena on norjalaiset demarinuoret. Kaikenlaisia muita kyllä on: pimeän keskiajan roomalaisia, vilkkuvia haamuja ja jopa äitiaivoja. Mutta voi, norjalaiset demarinuoret suorastaan loistavat poissaolollaan!

Videopeleistä ei ikävä kyllä tunnu löytyvän syitä joukkomurhaan, joten on lienee parasta kääntyä todellisuuden puoleen. Breivik sai ammuksia aseeseensa Norjan armeijan tavaratoimittajalta ja lisäksi Breivikin väitetään saaneen sotilaskoulutusta Valko-Venäjällä, jossa keskityttiin nimenomaan terrori-iskun valmisteluun. Ja lisäksi kansainvälisen politiikantutkija Tobe Archerin mukaan Breivikin ajatusmaailma olisi peräisin netissä toimivasta muslimi- ja maahanmuuttovastaisen sekä valtiovallalle kriittisen blogisti- ja aktivistiyhteisöstä. Näyttää siis siltä, että olisi parempi kieltää todellisuus kuin videopelit.

Todellisuuden kieltämisestä löytyy näppärä aasinsilta seuraavaan aiheeseen. Kukkattusektion hölmöilyyn yhtyi myös norjalaisia kauppaketjuja poistamalla World of Warcraftin ja kymmeniä muita pelejä hyllyistä, koska Breivik oli tiettävästi pelannut näitä. Syyksi kauppaketju ilmoitti haluavansa "vain, että asiakkaamme voivat käydä kaupassa pahoittamatta mieltään". Entä jos median haltuun olisi tullut esimerkiksi Breivikin aamupala kyseiseltä päivältä? Tai murhapäivänä käytetyt vaatemerkit? Olisiko kauppa poistanut kyseiset tuotteet hyllystä samasta syystä? Tuskin. Lähinnä tempaus vaikuttaa opportunistiselta markkinointikeinona: "Me olemme teidän puolellanne, ostakaa meiltä!"

Samaan tapaan Breivikin käyttämiä aseita – tai aseita ylipäätään – ei olla poistamassa kauppojen valikoimista, koska.. no, aseet nyt vaan ovat ihmisten perustavanlaatuinen oikeus. Aseyhtiöt, -järjestöt ja -harrastajat puolustavat aseita argumentoimalla, että aseet eivät tapa, vaan niitä käyttävä ihmiset. Jos aseiden ja videopelien tappovoimaa jostain syystä kuitenkin päädyttäisiin vertailemaan, uskoisin aseiden olevan tässä tapauksessa se suurempi paha; siitä huolimatta, että cd-levyjä oikein kovasti taivutellessa voi tulla ikävä haava levyn rikkoutuessa yllättäen. Siitäpä mietittävää kukka- ja muille hatuille.

Vain pari päivää sen jälkeen kun uutiset kertoivat edellä mainitusta peliboikotista, norjalaiskaupat laittoivat boikottiin myös lehdet, joiden etusivulla komeili Breivikin kuva. Erään kaupan lehtitelineessä oli kyltti, jossa luki seuraavasti: "Emme halua nähdä kuvia hänestä kaupoissamme ja työpaikoillamme. Hänet täytyy unohtaa eikä pitää esillä". Poissa silmistä, poissa mielestä, sanotaan. Mutta ikävä kyllä se ei muuta todellisuutta. Juuri nyt pitäisi avata täysin auki ja katsoa missä vika piilee eikä sulkea niitä ja toivoa pahan menevän pois.

Luonnollisesti hullu

Bongasin jostain lehdestä kirjaesittelyn tiedetoimittaja Marko Hamilon "Luonnollisesti hullu – evoluutio ja mielenterveys" -kirjasta. Esittely lupasi jotain, jota todella rakastan: kulttuurin kyseenalaistamista biologian keinoin. Hamilo kirjoittaa, että nykyään hellitään ajatusta siitä miten ihmisen toimintaa peilataan lähes pelkästään kulttuuriin ja ihmisen biologinen tausta jätetään hyvin pienelle huomiolle. Mutta kuten kirjassa osoitetaan, monelle "ongelmalle" tai "sairaudelle" löytyy ihmisen evoluutiosta varsin pätevät syyt.

Kirjan takakannen mukaan kirja on "yleistajuinen johdatus evoluutiopsykiatriaan". Yleistajuinen kirja todellakin oli, mutta johdatuksesta evoluutiopsykiatriaan olen erimieltä. Mikäli kirjan haluaisi olevan johdatus evoluutiopsykiatriaan, siihen tulisi mielestäni lisätä enemmän teoriaa sekä evoluutiosta että psykiatriasta. Nyt kirja oli lähinnä kokoelma (joskin mielenkiintoinen sellainen) erilaisia esimerkkejä siitä, miten nyky-yhteiskunta käsittelee evoluution myötä muodostuneita ominaisuuksia ongelmina tai sairauksina. Ratkaisuksi Hamilo ei kuitenkaan ehdota takaisin kivikauteen palaamista, vaan ainoastaan ihmisen biologisen taustan palauttamista sille kuuluvalle paikalle.

Kirjan lukemiseen minulta meni vain päivä, joka on omalla lukutahdillani todella nopea. Nopealukuisuus viestii kahdesta asiasta: ensinnäkin kirja oli uskomattoman mielenkiintoinen ja toiseksi se oli aivan liian lyhyt! Kirjassa oli vain 159 sivua, joista jopa 22 sivua on sanastoa tai lähteitä. Toisaalta tälläisenaan – helppolukuisena, teoriattomana ja lyhyenä – kirja on nopeasti luettu ja lukija voi siirtyä pohtimaan siinä esitettyjä kysymyksiä.

Tärkein kysymys, jonka Hamilo kirjassaan esittää on "tulisiko meidän muuttaa yhteiskuntaa vai ihmisiä?".

Iuceminen canata ajna!

Koulujen loppu ja toiselta asteelta valmistuminen on jo aivan nurkan takana ja myös Helsingin Sanomat on tarttunut tilaisuuteen kehottamalla tämän päivän lehdessä tilaamaan Helsingin Sanomat lahjaksi valmistuvalle opiskelijalle. Vaikka kyseessä onkin vain mainoskikka ja myyntiä lisäävä mainos, on mielestäni mahtavaa, että ihmisiä kannustetaan lukemaan.

Lehti markkinoi itseään lauseella "ilahduta juhlijaa raikkailla näkökulmilla". Itse mainoksen näkökulma on kuitenkin kaikkea muuta kuin raikas! Itse asiassa mainoksen sisältö on kuin ajalta, jolloin lukeminen oli vain sivistyneistön etuoikeus (itsehän en historiaa ole lukenut enkä siten tiedä milloin lukeminen yleistyi myös tavan kansalaisten keskuudessa).

Mainoksesta puuttuu täysin kaikki ammattikouluun viittaavat ihmiset. Sen sijaan siinä on filosofi, parikin johtajalta vaikuttavaa tyyppiä, harvardilainen urheilija, ilmeisesti reportteri ja monta muuta korkeakoulutettua.

Mainoksen viestin tuntuukin olevan selvä: tavan duunarit eivät lue.