Kattava valikoima aatoksia viikolta

Uinti muistuttaa paljolti meditaatiota. Huomio ei ole tuore, vaan on pyörinyt päässä jo vuosia. Nyt pullautin sen kuitenkin päivänvaloon ja annan tilaa vaikkapa (sana, jolla merkitään valintojen valtaisaa mahdollisuutta) esimerkiksi sen pohdiskelulle, mistä Markus Kajo keksii kaikki juttunsa. Myöhemmin ajattelin, että Kajon ja Liimatan menetelmä lienee kirjoittaa kaikki mikä mieleen tulee. Tehokas menetelmä siitä huolimatta, että taajin ajatus on pillu. Menetelmä on puhdistava ja hauska kun saa kirjoittaa mielensä puhtaaksi. Miksei muka muuten saisi?

Puhuttiin eräänä päivänä töissä ajatuksen ja tapojen urautumisesta. Minun tapa on ainoa oikea ja aina on tehty näin, sanotaan. Näimme lähimmäisillä olevan oikeus ja velvollisuus toimia toisinaan toisin. Reaktionaiheuttamismielessä tai huvikseen.

Jännää, miten koskaan ei tunnu olevan mitään kirjoitettavaa, vaikka pään läpäisee päivän mittaan mitä mielenkiintoisimmat ajatukset. Esimerkiksi keskiviikkona otin töistä ison pahvilaatikon mukaan kotiin, koska on menossa muutto. Matkan aikana mietin, että miltähän mahdan näyttää, ison laatikon kanssa polkeminen kun on mitä on. Tulin ajatelleeksi sitä, että kompurointia voisi pitää jonkinlaisena performanssina. Tästä ajatus jatkoi matkaa sinne, jossa kysytään mikä tai mitä on performanssi. Lopulta ajatus pääsi sinne aavalle, jossa todetaan performanssia olevan kaikki tai ei mitään.

Miksi pelkästään Valion Premium-juustoissa on maininta siitä, että juusto on tehty "juustomestarin ammattitaidolla"? Onko muut juustot tehnyt sattumalta kunnossapidon tai laskennan esimies?

Kuinka monta siivua mahtuu pulloon? Siivun paksuuteen vaikuttaa ainakin se, missä seurassa siivuja otetaan ja onko juovoilla omat pullot. Mikäli pulloja on vain yksi, keskinäinen rakkaus muita juovoja kohtaan ohentaa siivuja huomattavasti. Edelleen pitää pohtia sitä, onko siivu vähemmän kuin huikka ja onko niin, että siivu otetaan viinasta, huikka miedommista.

Luen näitä tekstejä päässäni sillä äänellä, jota en lausuessa saisi aikaiseksi. Ääni muistuttaa Kyrön mielensäpahoittajan lukijaa (Antti Litja, tarkistin) ja se tuo tekstiin ryhtiä ja ajatukselle pontta.

Eräänä päivänä meinasin lopettaa eräänkin lauseen sivulauseeseen "myös siinä mielessä, jossa sen ajattelit". En enää muista lauseen aiheutta, mutta sivulause sopinee moneen yhteyteen.

Töissä on partasuojia. Nimitys on virheellinen, sillä eihän parta vaarassa ole, vaan juustot. Parraltasuojia, siis.

Sisältää: pahuutta (K-18)

Norjassa tapahtuneesta teurastuksesta oli kulunut vain muutamia päiviä kun Suomenkin kukkahattusektio oli vuollut Anders Behring Breivikistä itselleen täysverisen keppihevosen, jolla voidaan urheasti ratsastaa itse pahuutta päin. Pahuutta on maailmassa montaa sorttia liian pienistä mukinkorvista rockmusiikkiin, mutta tässä tekstissä keskityn siihen vakavimpaan, helvetin 10.piiriin: videopeleihin!

Etenkin lehtien tekstiviestipalstoilla ja keskustelupalstoilla on ollut mielenkiintoisia näkemyksiä videopelien pahuudesta ja näistä ammennan itsekin materiaalia kirjoitukseen. Kirjoituksissa ei kuitenkaan tuoda ilmi pelien pahuuden toimintamekanismia, vaan todetaan ykskantaan pelien olevan pahoja. Piste. Niinpä voinkin kätevästi olettaa, että Breivikin tekemä isku oli kokonaisuudessaan pelien syytä alusta loppuun asti. Sorrun epäilemättä kirjoituksen aikana lapsellisuuksiin ja logiikkavirheisiin, mutta enpähän ole ainoa enkä aio pyytää anteeksi.

Ensin pelien yleisturmelevasta luonteesta. Kirjoituksissa on todettu pelaamisen olevan haitallista lapsille. Väitteet perustuvat siihen, että "lapset ja nuoret eivät ymmärrä niiden sisältöä, vaikka ovatkin ymmärtävinään" tai "pelaaminen ehdollistaa ihmisen toimimaan tietyllä tavalla tilanteessa" (IL 2.7.). Ensimmäinen väite on jo sinällään ongelmallinen, sillä oman kokemukseni mukaan monet lapset erottavat oivallisesti mikä on totta ja mikä ei. Ja vaikka olisinkin väärässä ja väite pitäisikin paikkansa, ihmisten medialukutaito paranee iän myötä ja Breivik oli sentään jo 32-vuotias ja pelannut vasta noin 3-4 vuotta. Toinen väite sen sijaan jättää oivallisesti huomiotta sen pitkän tapahtumaketjun, jonka seurauksena Breivik ylipäätään oli saarella. Toki jos tilanne on edennyt siihen pisteeseen, että olet päätynyt saarelle tappamaan norjalaisia demarinuoria konetuliasella, niin luultavasti tapat norjalaisia demarinuoria konetuliaseella. Saarella.

Ja sitten varsinaiseen pelien ja joukkomurhan yhteyteen. Jos oletetaan, että videopelit ovat kaiken pahan alku ja juuri, niistä täytynee löytyä myös idea joukkomurhaan. Oma pelikokemukseni on varsin rajoittunut enkä tiedä alan uusimpia trendejä, mutta uskaltaisin silti väittää, että mikään peliyhtiö ei ole tehnyt peliä, jossa tarkoituksena on järjestää joukkomurha esim. koulussa tai saarella. Toiseksi, mistä pelistä Breivikin viholliskuva on peräisin? Edelleen, oma pelikokemukseni ei ole kovin laaja, mutta en pysty keksimään peliä, jossa vihollisena on norjalaiset demarinuoret. Kaikenlaisia muita kyllä on: pimeän keskiajan roomalaisia, vilkkuvia haamuja ja jopa äitiaivoja. Mutta voi, norjalaiset demarinuoret suorastaan loistavat poissaolollaan!

Videopeleistä ei ikävä kyllä tunnu löytyvän syitä joukkomurhaan, joten on lienee parasta kääntyä todellisuuden puoleen. Breivik sai ammuksia aseeseensa Norjan armeijan tavaratoimittajalta ja lisäksi Breivikin väitetään saaneen sotilaskoulutusta Valko-Venäjällä, jossa keskityttiin nimenomaan terrori-iskun valmisteluun. Ja lisäksi kansainvälisen politiikantutkija Tobe Archerin mukaan Breivikin ajatusmaailma olisi peräisin netissä toimivasta muslimi- ja maahanmuuttovastaisen sekä valtiovallalle kriittisen blogisti- ja aktivistiyhteisöstä. Näyttää siis siltä, että olisi parempi kieltää todellisuus kuin videopelit.

Todellisuuden kieltämisestä löytyy näppärä aasinsilta seuraavaan aiheeseen. Kukkattusektion hölmöilyyn yhtyi myös norjalaisia kauppaketjuja poistamalla World of Warcraftin ja kymmeniä muita pelejä hyllyistä, koska Breivik oli tiettävästi pelannut näitä. Syyksi kauppaketju ilmoitti haluavansa "vain, että asiakkaamme voivat käydä kaupassa pahoittamatta mieltään". Entä jos median haltuun olisi tullut esimerkiksi Breivikin aamupala kyseiseltä päivältä? Tai murhapäivänä käytetyt vaatemerkit? Olisiko kauppa poistanut kyseiset tuotteet hyllystä samasta syystä? Tuskin. Lähinnä tempaus vaikuttaa opportunistiselta markkinointikeinona: "Me olemme teidän puolellanne, ostakaa meiltä!"

Samaan tapaan Breivikin käyttämiä aseita – tai aseita ylipäätään – ei olla poistamassa kauppojen valikoimista, koska.. no, aseet nyt vaan ovat ihmisten perustavanlaatuinen oikeus. Aseyhtiöt, -järjestöt ja -harrastajat puolustavat aseita argumentoimalla, että aseet eivät tapa, vaan niitä käyttävä ihmiset. Jos aseiden ja videopelien tappovoimaa jostain syystä kuitenkin päädyttäisiin vertailemaan, uskoisin aseiden olevan tässä tapauksessa se suurempi paha; siitä huolimatta, että cd-levyjä oikein kovasti taivutellessa voi tulla ikävä haava levyn rikkoutuessa yllättäen. Siitäpä mietittävää kukka- ja muille hatuille.

Vain pari päivää sen jälkeen kun uutiset kertoivat edellä mainitusta peliboikotista, norjalaiskaupat laittoivat boikottiin myös lehdet, joiden etusivulla komeili Breivikin kuva. Erään kaupan lehtitelineessä oli kyltti, jossa luki seuraavasti: "Emme halua nähdä kuvia hänestä kaupoissamme ja työpaikoillamme. Hänet täytyy unohtaa eikä pitää esillä". Poissa silmistä, poissa mielestä, sanotaan. Mutta ikävä kyllä se ei muuta todellisuutta. Juuri nyt pitäisi avata täysin auki ja katsoa missä vika piilee eikä sulkea niitä ja toivoa pahan menevän pois.

Käskyjä alitajunnalle

Norsulla sanotaan olevan pitkä muisti. Oman kokemukseni mukaan myös ihmisen alitajunnan muisti on ihmeellisen pitkä. Ja itsepintainen! Kerran jotain päätettyään ihmisen alitajunta pitää huolen siitä, että homma todellakin tulee tehdyksi. Ja jos homma ei tule tehdyksi, niin alitajunta pitää huolen siitä, että asia ei pääse ainakaan unohtumaan. Näin ollen alitajunnasta putkahtaa esiin joku mielikuva em. päätökseen liittyen, jonka seurauksena tietoisetkin ajatukset ohjautuvat asian pariin. Aina ei kuitenkaan asialle pysty tekemään juuri siinä tilanteessa mitään ja asia unohtuu. Paitsi alitajunnalta, tietenkin.

Kyse on oikeastaan aivojen ohjelmoinnista. Esimerkiksi sanomalla, että jotakin PITÄÄ tehdä, aivot ohjelmoituvat ehdottomiksi ja olettavat, että mitään muuta tapaa ei ole. Jos asiaa ei kuitenkaan pysty tekemään seuraa tietenkin pettymys siitä, että asiaa ei ole pystynyt tekemään. Aivot päättelevät epäonnistuneensa ja seuraa ahdistus.

Juuri näin on käynyt itselleni tämän blogin suhteen, tarkemmin sanottuna kolmen viikottaisen postaukseni kanssa. Kirjoitin aiemmin (eli lupasin itselleni) kirjoittavani kolme postausta viikossa - lehtikatsauksen, positiivisia asioita ja yhden postauksen sosiologiasta. Ja vaikka sen itse ymmärtääkin, että noiden kirjoittaminen ei ole pakollista, alitajunta ei sitä ymmärrä ja tunnen jatkuvaa syyllisyyttä kirjoittamattomuudesta. Niinpä julistankin nyt, että aion kirjoittaa blogiin vain silloin kun siltä tuntuu. Vapaista aiheista, pakottomasti ja ennen kaikkea omalla tahdilla.

Ymmärrätkö tilanteen, alitajunta?

Numerot piiloon

Ilma oli vuodenaikaan nähden kummallinen, lunta satoi. Olin matkalla Helsingistä Heinolaan, kotiin. Bussimatkan aikana söin yhden kasvispasteijan ja kolme karjalanpiirakkaa. Soitin myös yhden puhelun välttääkseni pitkän kävelymatkan märässä sateessa.
"Moi", vastasi ääni linjan toisessa päässä aivan kuin tietäen, kuka soittaa.
"Perkeleen kännykät!", kirosin ja vaivuin joukkoliikenteessä niin tyypilliseen kevyeen ja katkonaiseen uneen.

Niinpä niin, kehittyvän teknologian myötä elämästämme tulee entistä helpompaa ja hallittavampaa. Miten kätevää onkaan kun soittajan henkilöllisyys näkyy puhelimesta! No okei, myönnetään, onhan se kätevää jos puheluun ei ehdi vastaamaan tai - kuten minulla - puhelin on usein äänettömällä. Mutta jos asia on tärkeä, soittaja luultavasti soittaa toisenkin kerran.

Kännyköiden myötä soittajan numero ja useimmiten myös nimi on selvillä jo ennen vastaamista. Näin puheluihin liittyvä mysteeri katoaa ja siihen liittyvä pieni tunne-elämys kuuluu menneeseen aikaan. Moni varmaan muistaa lankapuhelimet, joihin vastatessa ei koskaan tiennyt kuka sieltä soittaa. Äiti, kaverit, ihastus tai kiusaaja olivat kaikki tasa-arvoisessa asemassa puhelimeen vastatessa. Nyt soittajan näkee heti ja ikäville tyypeille ei ole pakko vastata. Numeron näyttäminen siis riistää vastaajalta mahdolliseen tunne-elämykseen, ilahtumiseen, pettymiseen tai muuhun. Elämästä tulee helpompaa, mutta samalla myös tylsempää.

Onneksi tuo tunne-elämys on helposti palautettavissa, kännyköiden asetuksista kun saa oman numeronsa piiloon. Tarjotkaa siis tuttavapiirillenne mahdollisuus iloiseen tai ikävään yllätykseen ja laittakaa numeronne piiloon!

Ubiikkiyhteiskuntaa a'la Kasvi

Kävin eilen kuuntelemassa Joensuun Vihreiden Nuorten järjestämässä Punkkua ja politiikkaa - tapahtumassa Jyrki Kasvin alustuksen aiheesta ubiikkiyhteiskunta. Lyhyehkösti sanottuna ubiikkiyhteiskunta on tietoyhteiskuntaa seuraava vaihe, jossa teknologia ei ole ainoastaan läsnä kaikkialla, vaan se on myös omatoimista ja "älykästä" vanhaan teknologiaan verrattuna. Oikeastaan vasta ubiikkiyhteiskunnassa teknologia on läsnä kaikkialla, sillä tietoyhteiskunnassa teknologia on vielä melko pitkälti johdon tai kaapelin päässä. Mobiliiteknologian kehityksen myötä tietotekniikka lähtee kävelemään ja Kasvin sanoja käyttäen "koko maailma on taskussa". Esimerkkinä tietoyhteiskunnan ja ubiikkiyhteiskunnan erosta Kasvi käytti auton parkkeeraamista. Tietoyhteiskunnassa auton parkkimaksun voi maksaa kännykällä kun taas ubiikkiyhteiskunnassa auton ja parkkiruudun tietokoneet keskustelevat parkkimaksuista ynnä muista asioista keskenään ja suorittavat esimerkiksi maksut.

Kasvin mukaan teknologia on perinteisesti nähty arvovapaana alueena, jota se ei kuitenkaan ole. Hän puhui teknologian arvolatautuneisuudesta käyttäen esimerkkinä internetin kehitystä. Teknologian kehitykseen vaikuttaa hänen mukaansa ympäröivä kulttuuri vallitsevine arvoineen ja näkemyksineen ja näin ollen internetin kehitykseen vaikutti suuresti 1970-luvun hippiliikkeen avoimuus, joka näkyy myös internetin perustavanluonteisena avoimuutena nykypäivänäkin, kuten tekijänoikeuslobby on ikäväkseen huomannut. Kasvi kysyikin, että mitä jos internet olisi kehitetty Neuvostoliitossa tai Kiinassa? Olisiko internet silloinkin avoin? Kasvin mukaan "ei välttämättä".

Olipa internetin kohtalo niin tai näin, teknologian arvolatautuneisuus herätti kysymyksen siitä, minkälainen on se arvomaailma, jossa nykyisiä teknologioita suunnitellaan ja miten se vaikuttaa teknologian käyttöön pitkällä tähtäimellä? Mitä ovat ne arvot, joita teknologiaan koodataan sisään?

Kasvin mukaan homma toimii myös toiseen suuntaan eli teknologia vaikuttaa myös kulttuuriin. Esimerkiksi puhelinen yleistyminen sai aikoinaan täysin odottamattomia muutoksia aikaan. Kun ihmiset eivät enää olleet riippuvaisia kasvokkain käytävästä vuorovaikutuksesta, ainakin varakkaimmat ihmiset saattoivat valita asunpaikkansa melko vapaasti välittämättä siitä, asuiko alueella "heidän porukkaansa". Nykyteknologian mukanaan tuomista muutoksista yksi suurimmista lienee ihmisten ja tiedon välisen suhteen muuttuminen. Kaikkialla oleva ja melko vapaasti saatava tieto on murtanut aiemmin itsestäänselvyytenä pidettyjä tekijänoikeuksia ja muutoinkin hämärtänyt rajaa oman ja yhteisön välillä.

Toinen asia, jonka Kasvi varsin onnistuneesti nosti esille, oli teknologian käytön kaksisuuntaisuus. Harvapa lienee tullut ajatelleeksi, että elämää helpottamaan tarkoitut keksinnöt, kuten RFID -tunnistesirut, helpottavat myös rikollisten toimintaa. Kuten sanottu, sirut todellakin ovat tunnistesiruja. Niiden avulla tiedetään vaikkapa TV:n malli, lapsen sijainti kadulla tai muuta vastaavaa. Kasvin mukaan oikeanlaisen laitteen omistavalle varkaalle ei ole temppu eikä mikään koota tietoja kotitalouksissa käytettävästä elektroniikasta ja suunnitella yöllisiä keikkojaan tietojensa perusteella.

No, onneksi jokuveli valvoo.

Muista aina liikenteessä..

"Kaatuva puu murjoi tytöt", "näin tunnistat diabeteksen oireet", "kymmenet lapset airastuivat uimahallissa", uutisoi eilinen Iltalehti pelkällä etusivullaan. Tahti jatkuu seuraavilla sivuilla: "tuhansille potkut", "mies löydettiin kuolleena jäältä". Koko lehdestä on vaikea löytää edes yhtä "oikeaa" uutista, jossa ei olisi kyse jostakin dramaattisesta tapahtumasta. Yhden lehden perusteella näyttäisikin siltä, että Suomi on vaarallinen maa elää.

Edellisten valossa ruotsalainen sosiaalipsykologi Thomas Johansson puhuu ihan aiheestakin riskiyhteiskunnasta, jossa jatkuvan informaatiotulvan tuloksena ihmiset tulevat yhä tietoisemmiksi itseään ympäröivistä riskeistä. Riskitietoisuuden kasvamisen seuraus ei ole järin valoisa, ainakin mikäli Johanssonia on uskominen: "ja tästä tulee sitten osa tietoisuuttamme ja elämänasennettamme". Alamme siis käyttäytyä uutisista saamamme kuvan mukaisesti ja näemme jatkuvasti uusia riskejä ympärillämme. Tokihan ihminen on kautta aikojen tiedostanut riskit, mutta aikaisemmin ne ovat tulleet ihmisen lähiympäristöstä, josta on syytäkin olla tietoinen. Toista on nykyään, kun tietoa tulee ympäri maapalloa. Tämä johtaa siihen, että ihminen on tietoinen myös sellaisista riskeistä, jotka eivät häntä kosketa.

Muistelen myös lukeneeni erästä psykologista tutkimusta, jonka mukaan uutiset ikään kuin kertautuvat ihmisen mielessä. Tällä tarkoitan sitä, että vaikka ihminen ymmärtää lukevansa samasta tapahtumasta kertovia erillisiä juttuja, hän hahmottaa ne erillisinä tapauksina. Tämä merkitsee sitä, että mitä enemmän jostakin tapauksesta uutisoidaan, sitä todennäköisemmältä se ihmisestä tuntuu. Yhdessä aiemman kanssa ei siis ole ihme, että ihmiset ovat alkaneet pelkäämään kaikenlaista. Hyvänä esimerkkinä hiljattain sattunut Heinolan kirvessurma, joka on herättänyt heinolalaisia miettimään omaa turvallisuuttaan. Olen kuullut keskusteluja muun muassa siitä, että ovea ei enää saisi avata vieraille ihmisille, koska koskaan ei voi tietää mitä hulluja siellä on. Toisaalta kaikkien ihmisten näkeminen mahdollisiksi uhkiksi on naurettavaa. Toisaalta taas huolestuttaa perusluottamuksen katoaminen; minne se on kadonnut ja saadaanko sitä koskaan takaisin?

Riskit ovat vain yksi mahdollisuus muiden joukossa. Mahdollisuuksien kasvaminen vaikuttaa negatiivisesti myös muilla tavoilla. Esimerkiksi psykologi Barry Schwartz puhuu valinnanvarasta ja sitä seuraavasta halvaantumisesta, kun ihminen ei enää osaa/uskalla valita itselleen sopivaa tuotetta. Kuten Schwartz puheessaan osoittaa, pelkästään yhden keksipaketin ostamisesta on tullut haastava tehtävä. Mitä jos valitsenkin väärin? Entä jos on olemassa vielä parempia keksejä? Kun valinta sitten lopulta tehdään, jäädään edelleen miettimään muita mahdollisuuksia. Olikohan tämä nyt kuitenkaan se paras mahdollinen paketti?

Mahdollisuudet vaikuttavat oikeastaan kaikkeen, jossa on mahdollisuus edetä ja kehittyä (tai taantua, kuten näkisin heinolalaisten tehneen). Kun yksi taso on saavutettu, uudet riskit/mahdollisuudet ovat jo edessä päin. Esimerkiksi ruoanlaitossa hyvään alkuun pääsee parilla kattilalla ja helpoilla perusresepteillä. Taitojen kasvaessa reseptit vaikeutuvat ja raaka-ainevalikoima laajenee. Kun niilläkään ei enää päästä tarpeeksi pitkälle, voidaan alkaa hankkimaan erilaisia laitteita, joiden avulla ruokaa voidaan entisestään jalostaa, ja niin edelleen.. Sama pätee myös taantumiseen. Jos kaikki ovat mahdollisia huijaajia, mikseivät he voisi olla myös mahdollisia kirvesmurhaajia, terroristeja tai poliitikkoja!

En halua tällä kirjoituksella kritisoida kehittymistä, varovaisuutta tai muuta sellaista. Haluan kuitenkin kysyä, mikä on tarpeeksi?

Omatuntotaloutta

Vesijalanjälki -sivuston mukaan yksi lasillinen maitoa (2dl) kuluttaa 200 litraa vettä. Juustoon maitoa kuitenkin menee suhteessa 1/10, joten kilon juustoon menee yhteensä 10 litraa maitoa. Näin ollen pelkkä maitomäärä, joka vaaditaan kilon juuston tekemiseen, vie 10000 litraa vettä. Ja siinä oli pelkkä maidon osuus! Tokihan juusto pitää valmistaa ja kuljettaakin. Ei siis mikään ihme, että joka kerta kun avaan jääkaapin ja otan sieltä juustoa, joku sisälläni alkaa vääntelehtimään.

Nyt kun media, tyttöystävä ja kaverit on viherpessyt harmaata massaani jo vuosien ajan, olen alkanut saamaan näitä omatunnonpistoksia vaikka mistä. Muutamasta asiasta saan erityisen pahoja pistoksia, jotka aiheuttavat jopa lieviä somaattisia oireita. Kaikista pahin lienee roskapussin vieminen, joka kouraisee mahasta joka kerta kun heitän pussin muiden jätteiden sekaan. Meidän taloudessa sekäjätteeseen menee oikeastaan pelkät muoviroskat, jotka olen maatumattomina oppinut rinnastamaan Äärimmäiseen Pahaan. Energiajätteeseenhän ne voisi viedä, mutta sellaista ei taloyhtiössä ole. Ja toisekseen, polttaminenhan vain vapauttaisi hiilen takaisin luontoon..

Toinen pistoksia aiheuttava seikka on eteisen lamppu, se kun on tämän talouden viimeinen 40 watin hehkulamppu. Aina kun eteisessä on valoisaa, mieli synkkenee. Energiansäästölamppuihin vaihtaminen on helpottanut omatuntoa jonkun verran. Niitä voisi pitää päällä vaikka joka huoneessa ja silti ne veisivät vähemmän sähköä kuin yksi tavallinen hehkulamppu. Voisi, mutta en silti pidä, sekin kun kouraisee vatsan pohjasta.

Kolmas seikka on harrastukset - uinti ja olut. Uinti kasvattaa sekä hiili- että vesijalanjälkeä. Yhdellä uintikerralla käyn neljä kertaa suihkussa, jotka tosin yritän pitää mahdollisimman lyhyinä. Yhden suihkukerran saisi poistettua menemällä uimaan ilman saunaa, mutta eihän niin voi tehdä! Se olisi pervessiä ja epäsuomalaista. Veden lisäksi uimahallissa kuluu aivan tolkuton määrä sähköä, sauna on päällä aamusta iltaan ja vesikin pitää pitää lämpimänä läpi vuoden. Paitsi naisten vesijumpan aikaan..

Oluen vesijalanjälki on edellä mainitun sivuston mukaan 100 litraa per pieni pullo olutta. Veden käyttöä ei tosin tule kauheasti mietittyä juodessa, varsinkaan useamman pullollisen jälkeen. Sen sijaan mietin useinkin ulkomailta tuotavien erikoisoluiden kuljettamiseen käytettyä energiaa. Yhtä pulloa kohti käytetty energiamäärä on luultavasti naurettavan pieni, mutta yhtä kaikki ostopäätökseni on vaikuttanut tuontiin ainakin jonkun verran.

Kaikkeni olen yrittänyt ja silti omatunto kolkuttelee. Niinpä yritänkin hukuttaa rytmikkään sielunpaimeneni lasiin tai klooriin..

Ei enää koskaan!

Viikonloppuna Porvoon taidehallissa pidettiin Sadonkorjuujuhlat, joissa oli esillä varsin kattava valikoima suomalaisten pienpanimoiden oluita. Tapahtuman pääpaino oli tummissa oluissa, jotka sattuvat olemaan suosikeitani. Kuitenkin varsinainen asia eli olut jäi viikonloppuna sivuosaan vaikka sitä juotiinkin miestä suurempia määriä. Alkuperäisen suunnitelman mukaan ajattelin mennä maistelemaan oluita ja tapaamaan ystäviä, mutta kuten aina, kun mukana useampia ihmisiä, suunnitelmat tapaavat elää ja niinpä jäi oluen maistelukin hyvin vähälle.

Oluen maistelun sijaan viikonlopun aikana käytiin monia hyviä keskusteluja, joiden syvyys vaihteli päivittäisistä asioista tasoille, joissa oman laskuoppini mukaan liikuttiin meta-meta-meta -tasolla. Asioita määriteltiin, niistä väännettiin, välillä vittuunnuttiin ja sitten väännettiin lisää. Ja naurettiin! Keskustelujen aiheita olivat - parhaita mainitakseni - nykyaikaisen ihmisen kyvyttömyys pysähtyä katsomaan asioita ja näkemään niiden kauneutta, älykkyyden ja viisauden erot sekä "kuinka paljon on monta?".

Mitään varsinaisia päätelmiä ei tehty, mutta näissä asioissa matkan tarkoitus korvaa päämäärään. Asioita on hauska pyöritellä puolelta toiselle, pilkkoa ne osiin ja sitten koota taas. Vaikka toisinaan osoitankin hämmästyttävän suurta kyvyttömyyttä ymmärtää asioita, olin matkan lopuksi rikkaampi kuin sinne lähtiessäni.

Normaalista poiketen krapula tuli vasta toisen päivän jälkeen, sopivasti kuusituntiselle paluumatkalle täydessä autossa. Autossa istuessa mielessä kävi ne kuuluisat sanat siitä, miten "en enää koskaan juo mitään". Loppuiltaa kohden olo kuitenkin parantui bulgarialaisten vatsalihasharjoitusten, mustikkakeiton ja banaanin voimin.

Kiitos kaikille osallisille! Ei oteta ihan heti uusiksi :)

Positiiviset asiat, no. 10

Joskus alkukesästä ostettu amppelimansikka tuotti tänään kesän ensimmäisen ja näillä näkymin viimeisen mansikkansa. Vaikka maku olikin kirpeähkö auringon puutteesta johtuen, oli mansikka oma ja makoisa. Nam!

Myös tieto siitä, että työt loppuu on varsin miellyttävä. Totta puhuakseni työt eivät oikeastaan lopu vaan taukoavat noin kahdeksi kuukaudeksi. Tällä välin ehdin saada opinnäytetyöni hyvään alkuun ja rentoutua Etelä-Suomessa kavereiden kanssa.

Päivän pohdinta: jos touretten syndroomasta kärsivä asuu yhteisössä, jossa ei kiroilla yhtään, miten syndrooman oireet ilmenevät?

Toisenlaistakin hoitoa apteekista?

Ilta-Sanomat uutisoi 25.4. Ruotsin apteekeista, joihin ilmestyy pian lääkkeiden, linimenttien ja salvojen lisäksi myyntiin myös seksivälineitä. Lehden sivuilla ja verkkosivuilla ihmiset saivat ottaa kantaa järjestelyyn, mikäli se tulisi myös Suomeen.

"Pysykööt pornovälineet omissa kaupoissaan. Jo tuo pornolehtien runsaus kauppojen lehtihyllyssä on kuvottavaa, niidenkin paikka olisi muualla kuin ruokatavarakaupassa."

Olen samaa mieltä, että pornolehdet joutaisivat pois lasten silmistä, seksiä kun on tarpeeksi jo iltapäivälehdissäkin. Pornon ja seksivälineiden rinnastaminen sen sijaan on hiukan arveluttavaa. Seksi on (tai ainakin sen pitäisi olla) täysin luonnollinen asia, toisin kuin porno. Seksistä puhuminen pornon viitekehyksessä pitää huolen siitä, että myös seksiin liitetään mielikuvia sen siveettömyydestä, likaisuudesta ja naisia alistavasta lähestymistavasta. Tällainen puhe pitää myös huolen siitä, että seksistä ei tulevaisuudessakaan voida puhua avoimesti.

"Apteekissa on tarpeeksi noloa pyytää peräpukamavoidetta tai ummetuslääkettä. Miten olisikaan, jos kyseessä olisi jokin lelu?"

Kakka, pylly ja pieru on kulttuurisesti ja sosiaalisesti määritelty hauskaksi tai noloksi, tilanteesta riippuen. Tästä johtuen pyllyvoiteen ostaminen on nolompaa kuin astmalääkkeen tai särkylääkkeen ostaminen. Samoin on myös seksin: se on jotain, josta ei voida puhua avoimesti. Nähdäkseni asiat muuttuvat "normaaleiksi" jos niihin törmää jatkuvasti. Esimerkiksi jatkuvasti uusiutuva muoti saattaa vaikuttaa "rumalta", mutta ajan mittaan se muuttuu normaaliksi eikä enää hätkäytä. Samoin uskoisin käyvän myös seksivälineille, mikäli ne otettaisiin apteekkeihin myyntiin Suomessa. Seksivälineistä tulisi normaaleja ja arkipäiväisiä asioita, joita ei tarvitse häpeillä. Pitemmällä aikavälillä tämä saattaisi vaikuttaa terveesti jopa seksin statukseen.

Toisaalta, jos seksistä tulisi taas normaali asia, niin millä keinolla iltapäivälehdet saisivat numeronsa myytyä?

Vammaiset

Jonkun aikaa olen jo miettinyt, miten vammaiset pitäisi nähdä. Nyt kun työpaikka vammaisten parissa näyttäisi olevan käsillä, aihe on käynyt entistä ajankohtaisemmaksi. Jossain kuulin sanonnan "Suomessa on yli viisi miljoonaa eri lailla vammaista ihmistä". Lause on sikäli hieno, että siinä todetaan jokaisessa meissä olevan jotain puutteita. Toisaalta se taas riistää vammaisilta heidän erikoisuutensa mitätöimällä heidän vammansa ja liittämällä heidät harmaaseen massaan. En vieläkään tiedä pitäisikö vammaiset nähdä "yhtenä meistä" vai jollakin tavalla erikoisina ihmisinä. Vai kenties kummallakin tavalla?

Kaaharit

Nytpä sattui MINUN eteeni semmoinen aihe, että ilman kirosanojen jatkuvaa toistelua MINÄ en pysty sitä käsittelemään. MINÄ luin Iltalehden verkkokeskustea, jossa oli kysytty, pitäisikö liikennekaahareiden tuomioita tiukentaa. MINUN silmiini osui nimimerkki "Kirsi Kanrukkan" vastaus, joka kuuluu näin: "Ei pitäisi. Vaaratilanteita aiheuttavat nämä köröttelijät, jotka perheautollaan pitävät kiinni kynsin hampain nopeusrajoituksista ja joita saa olla koko ajan ohittelemassa." Vastaus ärsytti MINUA.

Siis voi vittu! Vastauksesta kuultaa niin kirkkaasti läpi minäminäminä -asenne ja piittamattomuus muista ihmisistä, että MINUN teki oikein pahaa. Miten nopeusrajoitusten noudattaminen muka aiheuttaa vaaratilanteita? Eikö ennemminkin tuo "ohittamaan joutuminen" johda liian korkeisiin nopeustilanteisiin ja sitä kautta vaaratilanteisiin? Ja nuo nopeusrajoitukset! MINÄ muistan jonkun hyvin todenneen, että "nopeusrajoitukset eivät ole kehotuksia vaan käskyjä". Ja niille käskyille on joku selkeä syy, vaikka niitä ei aina näekään. Nykyään näyttää olevan niin, että säännöt koskevat MINUA vain silloin kun niissä puhutaan MINUN omista oikeuksistani, velvollisuudethan koskee kaikkia muita.

MINÄ eilen juuri mietin, että ainoa syy nopeusrajoitusten pienentämiselle on nykyihmisen käsittämätön kärsivällisyyden puute. Mitään ei olla valmis odottamaan, vaan kaikki pitää saada heti.

Enhän MINÄ noita kirosanoja kauheasti käyttänytkään. MINÄ olen todella ylpeä itsestäni!